VeeVee

Minusta arki on sitä, miten ihminen elää omaa elämääänsä päivä kerrallaan.  Toisille se on rutiinien sävyttämää ja samojen ihmisten kanssa elämistä, toisille rutiinien puuttumista, sopeutumista liikkeellä olemiseen ja päivittäin uusien ihmisten kohtaamiseen - ja kaikkea siltä väliltä. Arki on yksilöllistä elämää omassa sosiaalisessa ja toimintakulttuurisessa viidakossa.
Arjen hallintaa on huolehtia omista velvollisuuksista, lupausten täyttämisestä ja omasta hyvinvoinnista.

Olen työssäni usein törmännyt siihen, että arjen taidot ovat nuorilta hukassa, mutta kulunut viikko oli silti ravisteleva. Se että ihan oman ikäluokkani ihmisiltä arjen taidot ovat täysin hukassa, selittää paljon nuorten arjen taitojen puuttumista.

Osallistuin viikolla Väestöliiton seminaariin, jossa käsiteltiin arjen taitojen häviämistä lapsiperheissä. Oli kummallista kuulla, että yksinkertaiset ajankäyttöön liittyvät asiat vaativat lähes henkilökohtaista ohjausta. Lasten kouluun lähettäminen, sieltä tuleminen, läksyjen teko ja ruokailut, seuraavan päivän valmistelut ja nukkumaan meno ovat asioita, joihin vanhemmat tarvitsevat erillisiä excel-pohjaisia työkirjoja suorituakseen vanhemman velvollisuuksista tukea lastaan. Eniten minua puhutteli se, että näitä arjen taitojen häviämisestä kärsiviä perheitä on todella paljon ja määrä on koko ajan kasvussa.

Kun olen nyt perheiden arkielämän kentän reunalla saanut herätyksen, niin kykenen entistä paremmin ymmärtämään 16 - 20 -vuotiaiden asuntoloissa arjen taitoja opettelevien nuorten ja toisaalta heitä ohjaavien asuntolaohjaajien arkea. Toki tilanne näkyy kaikissa muissakin opiskelijapalveluissa ja opetuksessa.

Luulen, että palaan tähän teemaan uudelleen kesäkuussa asuntola- ja vapaa-ajanohjaajien päivien jälkeen.

Kaava, jonka mukaan elämän iso ilo on lukuisten pienten ilojen summa, on niitä harvoja asioita, jotka jäivät lyhyeltä lukioajalta mieleeni. Matematiikan ja fysiikan opettajan ja luokanvalvojani Eero Nurmen liitutaululle yli 20 vuotta sitten piirtämä kaava on ollut punainen lanka kootessani hyvinvoivan oppimisympäristön osatekijöitä. Olen kutsunut työtäni palapelin kokoamiseksi ja työni kirjallista muotoa hyvinvoivan oppimisympäristön palapeliksi. Kaikki palapelejä koonneet tietävät, että työn valmistumista helpottaa, jos tietää millaista kuvaa on kokoamassa. Palapelin lisäksi olen verrannut omaa työtäni myös kartan valmistukseen, sillä mikään ei ole karttaa parempi apuväline matkalla tavoitteeseen. Mitä tarkoitukseen sopivampi ja ajantasaisempi kartta, sen helpompaa on eteneminen.

Hyvinvoivan oppimisympäristön kuva ei ole ollut minulle kovin kirkas. Ongelmana on ollut kuvan rajaus. Olen ottanut haasteeksi henkilöstön työhyvinvoinnin merkityksen korostamisen, joka tuo lisää liikkuvia osia palapeliin. Oppimisympäristöstä puhuttaessa ja kirjoitettaessa keskitytään tavallisesti opiskelijanäkökulmaan. Minusta on tärkeä lähteä liikkeelle oppimisen kannalta tärkeimmästä: niistä ihmisistä, jotka ovat opiskelijan arjessa läsnä. Opettajat ohjaamassa oppimista. Opinto-ohjaajat ohjaamassa opinnoissa ja oppimisen taidoissa.  Kuraattorit, vapaa-ajan ja asuntolatoiminnan ohjaajat ohjaamassa arjen taitojen hallintaa. Ruokalan henkilökunta, siistijät ja kiinteistön hoitajat luomassa terveellistä ja viihtyisää ympäristöä ja ohjaamassa nuoria oman työnsä esimerkillä. Henkilöstön ammattiosaamisen, toisen työn kunnioittamisen ja työyhteisönä toimimisen mallin syntyminen nuorille opiskelijoille koulutuksen aikana on tärkeä osa oppimista.

Minulle itselleni on selvää, että hyvinvoivan oppimisympäristön kuvauksessa ei edes yritetä tavoitella yhtä totuutta. Tavoitteena on muokata kuvaus, joka sopii yleisesti käyttöön ja koulutuksen järjestäjät voivat tarkentaa ja rajata omien tarpeidensa mukaisesti. Kokonaisuuden rajaamisessa olen koittanut ottaa mukaan palaset, joihin voidaan vaikuttaa omalla toiminnalla. Rajan ulkopuolelle jää useita paloja, joiden tiedetään vaikuttavan, mutta joihin ei kuitenkaan ole mahdollista vaikuttaa suoraan. Rajauksen tekeminen ei ole helppoa. Kun ajatellaan hyvinvoivan oppimisympäristön käytännön mallia, jonka jokainen koulutuksen järjestäjä määrittää omaan toimintaansa, niin erityisesti rajauksissa tulee olemaan eroja.

Rajojen määrittely asioille nostaa toivottavasti niiden asettamisen yleisen tarpeellisuuden entistä enemmän esille. Rajojen asettamisessa ja sopimisessa on kyse kasvattamisesta. Kasvattamiselle on olemassa monia erilaisia määrityksiä, mutta pelkistämiseen viehättyneenä olen taipuvainen kiteyttämään ammatillisen koulutuksen tärkeimmäksi kasvatustehtäväksi rajojen asettamisen ja noudattamisen taidon omaksumisen.

Oma tapani käsitellä ja esittää asioita perustuu suunnistusharrastukseen. Ajattelen usein asioita karttakuvana ja määritän asiat samaan tapaan kuin kartta valmistetaan. Ensimmäisessä vaiheessa hyvinvoivan oppimisympäristön rajat on määritelty, eli kartoitettava alue on rajattu. Toisessa vaiheessa tehdään maastotyö, eli hankkeen pilottivaiheeseen valikoituneiden ammattiopistojen henkilöstön kanssa käydään asiat läpi niin, että kartta tarkentuu. Viimeinen vaihe on puhtaaksi piirto, eli piirretään ja kirjoitetaan malli, jota voidaan levittää sovellettavaksi käytäntöön.

Kartta on aina tekijänsä tulkinta, joka on kuvattu yleisesti sovituilla symboleilla. Tässä tapauksessa yleinen malli on minun tulkintani usean koulutusalan ammattilaisen antamasta informaatiosta. Kartan valmistukseen saan tukea myös aihealueen valtakunnallisilta asiantuntijaorganisaatioilta, eli työllä on tarkka valvonta. Suunnistuksessa kartan avulla edetään, mutta hyvinvoivan oppimisympäristön karttaa myös täydennetään matkan edetessä. Kartan rajoja ei kuitenkaan ole enää syytä muuttaa, vaan pysytään valitulla alueella ja laaditaan siitä hyvä kartta. Kun myöhemmin tulee tarpeelliseksi kartoittaa laajempi hyvinvoinnin toiminta-alue, niin uusien rajojen määrittäminen ja laajennukseen liittyvä maastotyö on uuden hankkeen asia.

Seinäjoella vietettiin tällä viikolla ammattiin opiskelevien nuorten kulttuurin juhlaa. SAKUstars -kulttuurikilpailu kokosi yhteen yli tuhat ammattiin opiskelevaa nuorta ja toistasataa henkilöstöön kuuluvaa opettajaa, ohjaajaa, säestäjää ja huoltajaa.

Upean tapahtuman teemana oli “kosketa” ja kyllä tapahtuma koskettikin. Minua kosketti myös nähdä miten nuorten onnistumiset ja epäonnistumiset koskettivat heidän tukijoukkojaan. Minua kosketti se tunnelma, jolla järjestävän organisaation, koulutuskeskus Sedun opiskelijat ja henkilöstö heittäytyivät tapahtuman järjestämiseen.

Tapahtuman aikana koitin kirkastaa itselleni kulttuurin merkitystä hyvinvoinnnin edistäjänä. SAKUstars-tunnelman jo kerran aikaisemmin kokeneena ja siitä paljon kuulleena olen tiedostanut, että täytyyhän isoja tunteita herättävän tapahtuman olla ihmiselle merkityksellinen. Seuraavassa joitakin ajatuksia, joita pohdintani tuotti, ja joista osan kerroin SAKUstars-tapahtuman yhteydessä järjestetyn verkostotapaamisen yhteydessä pitämässäni puheenvuorossa.

SAKUstars ammattiin opiskelevien nuorten taiteen suurtapahtumana on iso kokonaisuus, mutta sitä voidaan tarkastella vieläkin  laajemmassa mittakaavassa ja sijoittaa tapahtuma elinikäisen opinpolun kartalle ja kuvata sitä matkana oman hyvinvoinnin määränpäähän.

SAKUstars on matka, jonka määränpää on valtakunnallinen tapahtuma. Matka alkaa aikaisemmin koetusta tai vanhemmilta opiskelijoilta kuullusta tarinasta. Henkilöstön oikein ajoitetulla kipinään  puhaltamisella ja syttyvän liekin sopivalla ruokinnalla saadaan palamaan luovuuden roihu. Koulutuksen johto puhaltaa henkilöstöön kipinää ja nuorten kanssa toimiva henkilöstö omassa työssään puhaltaa nuorten ilmaisuvietin tarpeen tyydyttämisen kipinään.

Matka SAKUstars näyttämölle on matka nuoren omaan identiteettiin. Matkalla opitaan monia asioita itsestä ja toisista ihmisistä. Matkalla kohdataan erilaisia tilanteita, joista jää eväitä elämäntaitojen reppuun. Niin kuin kaikilla matkoilla, kohdataan myös SAKUstars matkalla vastoinkäymisiä ja vaativia haasteita, joiden sietäminen ja selvittäminen ovat jälkeenpäin matkan kohokohtia – ainakin ihmisenä kasvamisen näkökulmasta.

Määränpää on elämys, josta pitää osata nauttia.  Kasvattajien ja henkilöstön johtamistehtävissä olevien - pitäisi huolehtia siitä, että määränpään saavuttaminen tuo myös halua uuden kokemiseen ja kannustaa siten kohti uusia haasteita – jatkamaan luovuuden tiellä.

Miksi korostan luovuuden merkitystä elämässä?
Ainoa pysyvä asia nykyaikana on muutos… Niinpä sopeutumiskyky ja luovuus ovat ihmisen tärkeimpiä arjentaitoja. Ilmaisun taito muodostaa vankan pohjan inhimmilliselle toimintakultuurille, joka tämän päivän arjessa on omiaan edistämään niin opiskelijoiden kuin henkilöstön hyvinvointia ja työkykyä.

Hyvään matkaan kuuluvat muistot ja kokemusten jakaminen.  Niinpä on tärkeää, että valtakunnallista tapahtumaa muistellaan paikallisesti vielä kevään aikana ohjatusti ja mahdollistamalla nuorten omasta aktiivisuudesta syntyviä muisteluja, jotka ovat omiaan pitämään kipinää yllä seuraavaa lukuvuotta ajatellen.

Soisin valtakunnallisen tapahtuman olevan kimmoke myös paikallisille ja alueellisille tapahtumille etappeina kohti isompaa päämäärää. Kytkemällä liikunnan ja taiteen erilaiset tapahtumat osaksi opintoja toimitaan aktiivisesti ammattiin mallin mukaisesti ja edistetään nuorten elinikäisen oppimisen ideologian omaksumista mielekkäällä nuorten arkea koskettavalla tavalla.

Liikunnan rooli terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä on kaikkien tiedossa, mutta silti terveyserot Suomessa kasvavat. Väestön liikunnallisuutta ja sosiaalista aktiivisuutta on heräteltävä uudenlaisin menetelmin, jos halutaan oikeasti vaikuttaa oman terveytensä laiminlyöviin ja liikunnallisesti ja sosiaalisesti syrjäytyneeseen väestöön.

Taiteen ja kulttuurin mahdollisuudet hyvinvoinnin edistämisessä on huomattu valtiovallan päättävällä tasolla. Tämän vuoden tammikuussa kulttuuriministerin asettama selvitystyöryhmä on jättänyt 18 toimenpide-ehdotusta käsittelevän Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaesityksen toteutettavaksi vuosina 2010 – 2014. Ohjelman toimenpiteillä taiteen ja kulttuurin avulla edistetään hyvinvointia, työkykyisyyttä ja syrjäytymisen ehkäisyä. Ohjelma käsittää kaikki ikäluokat, mutta ei liene yllätys, että ohjelmassa on monessa kohdassa mainittu nuoret ja ammatillinen koulutus.

Ammatillisen koulutuksen vetovoima on kasvanut. Kun taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia –ohjelma laskeutuu käytännön tasolle, uskon ammatillisen koulutuksen kulttuuritoimijoiden voivan ylpeinä kehittää toimintamalleja kulttuurin hyvinvointitoimijoiden eturivissä esimerkkinä monelle muulle toimijaryhmälle – ja ammatillisen koulutuksen arvostus ja vetovoima kasvaa edelleen. Ja mikä tärkeintä jokainen kulttuuritoimija, ilmaisun taitoon rohkaiseva ja ohjaava, voi kokea tekevänsä tärkeää työtä.

Kulttuuria, ilmaisun taitoa, ei pidä missään tilanteessa asettaa vastakkain liikunnan kanssa. Ne yhdessä muodostavat hyvinvoinnin kulttuurin. Niin paljon sykettä  oli SAKUstars-tapahtumassa lavalla, että huonokuntoinen olisi hengästynyt jo pelkästä katselusta.

Kokonaisuuden palapelissä sanojen ja termien merkitys on yllättävän tärkeä.  Ei riitä, että minulla on sanoma, vaan minun on myös osattava sanoa sanomani sellaisin käsittein, jotka kuulija ymmärtää niin kuin olen ne tarkoittanut. Käsitteiden viidakko on kuitenkin valtava ja suomen kieli rikas.

Työpaikkaliikunnan seminaaria viikko sitten perjantaina juontanut toimittaja Jouko Vuolle nosti esille asian, joka on aikaisemminkin  minuun kolahtanut, mutta en ole vielä sitä tekstiksi tuottanut. Työpaikkaliikunnan seminaarissa esiteltiin erilaisten yritysten malleja henkilöstön hyvinvoinnin edistämiseksi. Keskusteluissa nousi esille terveyden ja hyvinvoinnin käsitteet ja niiden ero.

Yhä useammassa yrityksessä on hyvinvointiin erikoistuneita toimihenkilöitä ja hyvinvoinnin tiimejä tai ryhmiä. Yrityksissä ollaan kiinnostuneita työntekijöiden terveydestä ja hyvinvoinnista, koska niillä on suora yhteys työssä jaksamiseen. Hyvinvontistrategiat, -ohjelmat ja suunnitelmat ovat osa yrityksen toiminnan suunnittelua. Henkilöstöstä löytyy työyhteisövalmentajia ja hyvinvointipäälliköitä. Lisäksi koulutetaan työpaikkaliikunnan koordinaattoreita ja -ohjaajia. Yritysmaailmassa puhutaan enemmän hyvinvoinnista kuin terveydestä, koska terveys on ulkoisesti määriteltävä tila, johon on olemassa erilaisia mittareita. Terveyteen liittyy salassapitoa ja ja se koetaan intiiminä asiana.

Hyvinvointi on subjektiivisempi ja kokonaisvaltaisempi tila. Ihmisen on helpompi puhua hyvinvoinvoinnista kuin terveydestä. Toisen huoli tai kiinnostus terveydestä tuntuu holhoamiselta tai utelulta, mutta hyvinvoinnista kiinnostuminen on asia, joka on helpompi käsitellä.

Työelämässä hyvinvointiasioiden esille nostaminen on varsin ajankohtainen asia, erityisesti kun työelämässä pitäisi jaksaa entistä pidempään. Ammatillisessa koulutuksessa työelämäyhteistyö on arkea, mutta työelämän mallit tulevat koulutuksen arkeen viiveellä. Hankkeiden aikakaudella voisin kuitenkin kuvitella, että moni ammatillisen koulutuksen järjestäjä ottaa työelämän toimintamalleista nopeasti mallia omiin organisaatioihinsa. Onhan ihan selvää, että koulutuksessa, jonka tarkoituksena on valmistaa nuoria työelämään, yritysten erilaiset työhyvinvointia edistävät mallit ovat sovellettuina malleina käytössä jo koulutuksen aikana.

Tutustuessani Skills Finland ry:n toimintaan, mieleeni tuli ensimmäisenä ajatus, että urheilujärjestöillä olisi paljon opittavaa kv-kilpailuihin valmistautumisessa. Tarkemmin asiaa mielessäni pyöriteltyäni tuntuu siltä, että malli ammattitaidon osaamisen huippusuorituksen valmentamiseen  kilpailutapahtumaa varten on sovellettavissa myös motivaation ja osaamisen janan toiseen äärilaitaan. Kun johonkin panostetaan, niin tulosta tulee. Jos oikeasti halutaan kaventaa terveyseroja, niin siihen laitetaan paukkuja ja kavennustyöhön valjastetaan parhaat osaajat. Niin kauan, kuin vahvan vahvistaminen ja erinomaisesta täydellisyyteen pyrkiminen ja sen tukeminen ovat arjessa arvostetumpaa, kuin heikomman tukeminen ja ohjaaminen yhteiskunnan “perusosaajaksi”, terveyserot kasvavat ja hyvinvoinnin henkilökohtaisemman tulkinnnan hyväksyminen ataa luvan hyvällä omalla tunnolla sallia erojen kasvamisen.

Pohjalaaset tapaa olla itsetietoisia, joten jäyhänä hämäläisenä jaan kehuja siihen suuntaan äärimmäisen suurella varauksella ja kritiikillä. Nyt on kuitenkin paikka antaa tunnustusta. Juuri kun pääsin edellisessä kirjoituksessa purkautumaan median nihkeydestä uutisoida myönteisistä asioista ammatillisen koulutuksen kentällä tehtävästä terveyseroja kaventavasta hyvinvoitityöstä, niin Ilkka-lehti yllättää ihan puskista: ensin buffi verkkolehdessä ja seuraavana aamuna painetussa julkaisussa iso uutinen koulutuskeskus Sedusta, jonka opiskelijoilla on kaikissa yksiköissä mahdollisuus suorittaa työkykypassi. Juttuun on haastateltu henkilöstön lisäksi myös opiskelijapoikaa.

Ihan varmaa on tietenkin, että haastateltu poika on henkilöstön valitsema ja on tiennyt mitä pitää sanoa, mutta taito se on sekin…sitäkään tajua ja sanojen virtaa ei kaikista lähde ;-). Pisteet Ilkka-lehdelle ja bonukset Sedulle.

Muutenkin näyttäisi taas valoa loistavan tunnelin päässä ja työmotivaatio on korkealla. Osasyynä on ESR-hankkeisiin kuuluvan neljän kuukauden välein toistuvan raportointivaiheen suorittaminen. Hankkeen väli- ja seurantaraportti vuodelta 2009 ja syksyn maksatushakemus kaikkine liitteineen ja tositekopioineen lähtivät viime viikolla OPH:n tarkastukseen. Tiedän hallinnollisten töiden ja raporttien olevan tärkeitä ja kuuluvan työhöni ja erityisesti ESR-hankkeisiin. Silti tuntuu raportointiurakan jälkeen kuin sammutettu valo olisi taas sytytetty. Voin keskittyä oikeaan työhön, eli siihen työni osa-alueeseen, jonka tunnen omaksi vahvuudekseni: käytännönläheistä verkostotoiminnan kehittämistä ihmisten keskuudessa.

Alkanut kuukausi onkin varsin hektinen, kun on monenlaista seminaaria, kokousta, koulutusta. Kevääseen kuuluu myös usean uuden hankkeen valmistelu. En minä, eikä SAKU ry:ssä kukaan muukaan valmistele uutta hallinnoitavaa hanketta, mutta kumppaniksi ja asiantuntijaksi meitä on kyselty ja jos johonkin lähdemme, haluamme olla mukana suunnitteluvaiheesta alkaen.

Siispä aktiivisesti kevättä, pidempiä ja valoisampia päiviä kohti. Tunnelin päässä loistaa valo - ainakin kesäkuun loppupuolelle asti, jolloin on taas seuraava maksatuskauden raportointi edessä

Jälleen on vettä virrannut Tammerkoskessa, sitten viimeisen blogin. Vettä virtaakin vuolaasti, kun siltatyömaan takia pitää Näsijärven ja erityisesti Tammerkosken yläjuoksun vedenpintaa pitää alhaalla. No kai se juoksutus lisää samalla energiantuotantoa, eli vettä käytetään energiaksi. Kylmä talvi sopii yhtälöön. Uusi silta valmistuessaan lisää jälleen yhden uuden reitin SAKUn toimiston tyky-kävelyreitteihin Tampereen kulttuurimaisemassa. Antaa vaan veden virrata.

Kylmän talven keskellä on muutaman kerran pääkopassa kuohahtanut kuumia ajatuksia median suuntaan. Sehän näyttää elävän ihan jälkijunassa ja uutisoivan ammatillisen koulutuksen tilasta menneiden talven tuulia - lumia kun ei ole juuri ollut. Ehkä kärjistetty väite, mutta niin ovat uutisetkin yksipuolisia.

Lähes kymmenen vuoden ajan on kouluterveyskyselyjen tulosten ja työelämän viestien perusteella tiedetty, että ammatillisessa koulutuksessa olevien nuorten terveystiedot ja työssä jaksamisen sekä fyysiset että henkiset valmiudet ovat heikentyneet huolestuttavassa määrin. Asiaan on havahduttu ja korjausliikkeitä on tehty. Minäkin olen työllistynyt jo usean vuoden ajan joko osittain tai päätoimisesti hankkeisiin, jolla  asioita kehitetään parempaan suuntaan. Koulutuksen järjestäjien organisaatioissa hankkeet ovat työllistäneet kymmeniä kollegoja.

2007 käynnistyneellä ESR-rahoituskaudella erilaisia nuorten ammattiin opiskelevien arjen taitojen, nivelvaiheiden tukitoimien ja syrjäytymisen ehkäisemiseen tähtääviä hankkeita on rahoitettu valtavilla summilla ja työtä tehdään mittavilla henkilöresursseilla.  Tiedostan hyvin, että tehostamisen varaa on paljonkin, mutta ärsytyskynnykseni on ylitetty yksipuolisella tiedottamisella. Ongelmista on nyt uutisoitu, vaikka itse ongelma ei ole uusi. Sen sijaan siitä, että työtä paremman tulevaisuuden eteen tehdään valtavasti ei kirjoiteta juuri mitään.

Eivät asiat murehtimalla tai valittamalla parane. On tehtävä työtä asioiden muuttamiseksi. Yleensä pienellä positiivisella kannustuksella on valtava motivoiva voima. Minulla on etuoikeus omassa työssäni kuulla, nähdä ja kokea, kuinka paljon töitä paremman tulevaisuuden eteen tehdään. Kirjoitan ja keskustelen ihmisten kanssa, tapaan heitä monissa erilaisissa tilaisuuksissa ja luon tilaisuuksia ihmisten kohtaamiselle sekä ajatusten ja ideoiden kohtaamiselle. En ole vielä kokenut luovuttamisen ilmapiiriä, ja se motivoi minua.

On ihan ymmärrettävää, että negatiiviset uutiset myyvät paremmin kuin positiiviset. Mutta onko ihan kohtuutonta odottaa, että edes muutaman kerran voisi lukea myönteisen uutisen toimenpiteistä, joilla edistetään hyvinvointia ammatillisessa koulutuksessa?

Nykyinen suuntaus, jossa ammatillisen koulutuksen suosio kasvaa voimakkaasti on valtava haaste. Jo opiskeluvaiheessa terveyserot ovat mittavat. Miten tukea lähtökohtaisesti paremmista asemista opintoihin ja työelämään ponnistavaa nuorta eteenpäin hänen kykyjensä ja edellytystensä ansaitsemalla tavalla ja toisaalta kuroa heikommasta asemasta ponnistavan nuoren takamatkaa kiinni opintojen aikana? Tarvitaan erikoisosaamisen valmennusta lahjakkaille ja aivan erityistä valmennusta takamatkalta lähteville. Toivottavasti ammatillisen koulutuksen kentällä ei sorruta urheilun kentällä yleistyneeseen tasapäistämisen kulttuuriin, vaan hyväksytään osallistujien erilaiset lähtökohdat ja edellytykset ja nostetaan suureen arvoon valmentajat, joista osalla on kyky viedä lahjakkaita ja toisilla kyky motivoida niitä nuoria, joiden lahjat eivät vielä ole päässeet esille. Ammatillisen koulutuksen kentällä on oltava varaa ylpeyteen erikoisosaamisesta monella eri tasolla ja rohkeutta käyttää osaamista erityisesti nuorten, mutta myös aikuisen väestön parhaaksi.

Ei ammatillisen koulutuksen kentällä ole lainkaan niin surkea tilanne, kuin media antaa ymmärtää. Työtä kentällä tehdään ja toivon hartaasti, että se saa myös julkisuutta. Tekemisen meininki on hyvä ja ylpeys siitä kantaa eteenpäin hyvässä myötätuulessa.

Kuluneena viikonloppuna pysähdyin kahteen otteeseen ajattelemaan maailman menoa ja hyvinvoinnin edistämistä ihmisen arjessa. Ajatukset saivat minut selamaan netistä artikkeleita, blogeja ja keskustelupalstoja. Yleensä ajatuksiini uppoutuminen tuo myös inspiraatiota näihin blogikirjoituksiini - ja kuten siis huomaatte, en liian usein rasita itseäni ajattelemalla.

No nyt kuitenkin sain herätyksiä ajatustoiminnalle. Ensimmäisen herätyksen antoi lauantaina Ylen aamuTV:n haastattelema Marja-Liisa Viherä, joka ennusti slow life -liikkeelle menestystä  alkaneella vuosikymmenellä. Tulevaisuuden tutkijana toimivan Viherän näkemys oli tietenkin minulle mieleinen, kun olen ajan arvostuksen perään niin usein huudellut.

Slow life -termistä Heikki Honkala käyttää suomenkielistä nimitystä leppoistaminen. Honkalan blogista löytyi mielenkiintoisia näkökulmia ja useita muita blogeja. “Slow life” on tietenkin englanninkielisenä terminä vakuuttavamman kuuloinen, mutta taidan silti käyttää jatkossa tuota leppoistamista. Viherä kertoi leppoisamman kulttuurin ja yhteisöllisyyden arvostuksen lisääntymiseen olevan jo vahvoja viitteitä, vaikka konkreettisesti se ei vielä yhteiskunnan arjessa juurikaan näy. Hän myönsi näkemyksensä olevan osin myös oma toive. Hän esitti samaan hengenvetoon myös, että tulevaisuutta ei voi ennustaa vaan se tehdään.

Minusta erilaiset arvostukset muodostuvat, vahvistuvat ja muuttuvat elämänkokemuksen myötä ja ihmisille muodostuu toiveita omasta tulevaisuudesta. Puhumalla ja kirjoittamalla konkretisoidaan haluttua tulevaisuustilaa ja usein se johtaa toimintaan, joka edistää toiveiden toteutumista. Siksi on hyvä esittää avoimesti toiveita. Leppoisemman elämäntyylin erilaisten blogien yleisenä piirteenä oli filosofian peruskysymyksen ratkaisuja etsiviä kirjoituksia: miten elää hyvä elämä ja miten edistää hyvinvointia niin yksilön kuin yhteisöjen arjessa. Hyvän tavoittelu ja itselle tärkeät asiat ovat paras motivaation lähde ihmiselle.

Sunnuntain Aamulehden ylänurkka-palstalla pakinoitsija Matti Pitkon kirjoitus oli viikonlopun toinen heräte. Otsikolla “Pelko pois ja eteenpäin” Pitko pohti ihmisten ajattelun ohjausta ja miten media käyttää omaa valtaansa. Hänen mielestään toimittajat kirjoittavat mielummin huonoja kuin hyviä uutisia, koska ne kiinnostavat ihmisiä enemmän. Pitkon mielestä se on väärää ajattelua. Pitäisi antaa enemmän toivoa. Pelko on kuitenkin paljon parempi kauppatavara. Lääkefirmoille, asetehtaille ja vakuutusyhtiöille sopii hyvin, että pelkokerroin on korkealla. Myös poliitikot ja talouselämän vaikuttajat käyttävät hyvin usein pelottelun keinoja uhatessaan bruttokansantuotteen laskulla ja talouden huonoilla ajoilla. Olisi ihan hienoa, jos pelon pandemiasta päästäisiin toivoon tukeutuvaan kulttuuriin. “Ei maailma pelkäämällä parane, vaan etsimällä huonoistakin hyvät puolet ja ja jatkamalla siitä eteenpäin.” Opasti Pitko kirjoistuksessaan.

Taisin aloittaa tämän kirjoituksen toteamalla pysähtyneeni kahteen otteeseen ajattelemaan. Itse asiassa kaksi eri asiaa sai ajatusten virran kulkemaan koko viikonlopun varsin vuolaasti ja uskonpa ajatusten virran jatkuvan voimakkaana tulevalla viikolla. Viikonlopun herätteiden ja sitä seuranneen nettisurffailun tuloksena on vielä muutama erittäin mielenkiintoinen artikkeli lukematta ja alkavalla viikolla on muutama kokoontuminen, joissa pohditaan ihmisten hyvinvoinnistaan huolehtimisen motivaation herärättämistä ja ylläpitämistä.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluvat ja vuodet vaihtuvat - usein sanotaan niin tapahtuvan liian nopeaan. Syksyn aikana olen monesti pysähtynyt miettimään aikaa ja nyt kun eletään joulukuuta aika on taas monella tavalla ajankohtainen puheenaihe. Tätä vuotta on kovin vähän jäljellä, mutta jo muutaman viikon kuluttua eletään taas alkuvuotta.  Erityisesti työtehtäviä hoitaessani keskusteluissa aika-sanan kanssa esiintyy  myös sana resurssi. Resurssia käytetään korvaavana nimittäjänä rahalle, ihmiselle ja ajalle.

Työelämässä olen varsin erinomaisessa tilanteessa: raha ei ole rajoite, sitä on riittävästi. Olen myös ymmärtänyt, että ammatillisen koulutuksen kentällä yleisesti raha ei ole mikään ongelma. Ei koulutuksen järjestäjillä liikaa rahaa ole, mutta raha ei ole este hyvinvoivan oppimisympäristön kehittämiselle. Silti moni asia etenee äärimmäisen hitaasti ja ihmiset valittavat resurssipulaa ja alituista kiirettä.

Olen omin päin pohtiessani tullut tulokseen, että hyvinvointityön tekemisen arjessa tärkeimmät resurssit ovat ihminen ja aika. Luonnollisesti nuo resurssit ovat yhtenevät, eli työn tekemiseen tarvitaan ihminen ja hänelle aikaa tehdä asioita. Kehittämistyössä on usein kovin kiire saada näkyviä tuloksia aikaiseksi. Liian harvoin sallitaan käyttää aikaa asioiden ajatteluun, keskusteluun ja yhteiseen sopimiseen.

Oman hankkeeni suunnittelussa olen tainnut kompastua samaan ansaan; kovin paljon asioita listattuna ja kuitenkin tavoiteltujen tulosten saavuttamisen kannalta olisi tärkeää käyttää aikaa asioihin perehtymiseen, ihmisten kuunteluun ja erilaisiin toimintamalleihin tutustumiseen niin, että löytää niistä ytimen. Kun hyviä malleja levitetään on tärkeää. että ihmisillä on tilaa reflektoida näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa.

Hankkeeni kestää vuoden 2011 loppuun, eli minulla on vielä 2 vuotta aikaa. Mielestäni jo tämän vuoden aikana olen edistynyt omassa työhyvinvoinnissani. Ainakin tuntuu, että ajan rajallisuus ei ole ongelma - aikaisempi viimehetken lähestymisen jokapäiväinen ahdistus on tiessään. Minulla on myös aikaa itse ajatella ja käydä keskusteluja ihmisten kanssa. Minun ei tarvitse kertoa miten pitäisi tehdä, eikä minun tarvitse tehdä itse, mutta on tiedettävä tiedon ja kokemuksen lähteet. On tärkeää kuunnella, omaksua, kysyä ja sitten saada samanlaisia asioita tekeviä ihmisiä yhteen. Siten ne hyvät käytännöt leviävät.

Olen ajatellut työtäni ja ajankäyttöä yleisesti niin, että harva asia tulee valmiiksi. Erilaisten hankkeiden tuloksina syntyy toimintamalleja ja materiaaleja, jotka ovat usein erinomaisen hyviä. Yhtä tärkeää kuin  mallien ja materiaalien valmistuminen on niiden levittäminen ja jatkokehittäminen. Kun jotain hyvää toimintaa saadaan aikaan, niin pitäisi olla itsestään selvää, että sitä jatketaan jollakin tavalla, vaikka hanke tai projekti päättyisikin. Jatkuvuuden pitäisi olla näkyvissä jo hankkeen suunnitelmassa. Jos materiaalien ja erityisesti toimintamallien jatkuvuutta, kehittämistä ja päivittämistä perustoiminnan osana ryhdytään suunnittelemaan vasta hankkeen loppusuoralla, ei yleensä saada kovin hyvää tulosta aikaan.

On siis joulukuu. Paljon on tänäkin vuonna tapahtunut ja vielä ehtii paljon tapahtua. Uuden kalenterin käyttöön ottaminen kuun alussa tuntui antavan taas paljon lisää aikaa. 12 uutta kuukautta, 365 päivää. Aika itsessään on ehtymätön luonnonvara. Paljonko sitä on itse kullekin suotu ei ole omissa käsissä, mutta miten aikansa käyttää on itsestä kiinni.

Ammatillisen koulutuksen lukuvuosi on päässyt hyvään vauhtiin ja oman hankkeeni toteuttamisessa olen päässyt kiinni konkretiaan. Tällä viikolla kohtaamieni ihmisten määrä oli iso. Uutena ammatillisen koulutuksen hankehallinnon toimijana kohtasin useita ihmisiä ensimmäistä kertaa. Sain muuttaa varsin paljon aikaisempien kokemusteni ja kuulemieni asioiden perusteella muokkaamiani käsityksiä niin hallinnosta kuin käytännön kentän toiminnoista - pääasiassa muutokset olivat myönteisiä.

Olen tähän asti kokenut oman projektini myötätuulen johtuneen vain ja ainoastaan työnantajajärjestön ja toimiston “kokeneemman” kaartin eli pidempään yhtäjaksoisessa työsuhteessa olleiden ja jo uusiin tehtäviin siirtyneiden toimijoiden ansioksi.  Tällä viikolla saamani palautteen perusteella uskallan ottaa hieman kannuksia myös oman työpanokseni osalle.

Viikko alkoi asuntolaseminaarissa Etelä-Pohjanmaalla, jossa olin OPH:n suosittelemana asiantuntijana otsikolla “asuntola osana hyvinvoivaa oppimisympäristöä”. Arvattavaa on, että rooli loi painetta ja jopa  pientä jännitystä. Hain omassa alustuksessani vahvistusta käsityksilleni ja kerroin sen avoimesti. Osallistujien hiljaisuus herätti ensin ajatuksen, että olin ihan hakoteillä, mutta katsekontaktit ja palaute rohkaisivat. Olin kartoittanut asuntolaohjauksen tilan, haasteet ja asuntolaohjaajien työn arjen näkyväksi kokonaisuudeksi. Kommenttipuheenvuoroista ja toisen pääalustajan Niilo Mäki instituutin Vesa Närhen alustuksesta ammensin itselleni lisää virtaa. Helpottuneena ajelin maakunnasta takaisin SAKUn päämajaan Tampereelle.

Loppuviikon kuvittelin voivani viettää pienenä osallistujana suuressa yhteisössä. Koolla oli opetushallituksen kutsumana neljän eri ESR-hankekokonaisuuden 2008 ja 2009 käynnistyneet hankkeet. Asiantuntijoina OPH:n ja OPM:n virkahenkilöt ja kokeneet hanketoimijat.

Yllätyin miten työtäni ja persoonaani arvostetaan yhteisössä, jossa itse koen olevani noviisi. Ilmeisesti se mitä olen aikaisemmin tehnyt ammatillisen koulutuksen kentällä ja miten olen omat käsitykseni esittänyt erilaisissa pienissä tilanteissa on kantautunut ns. “isompiin korviin”.

Koin erinomaisen hienoksi asiaksi viranomaishallinnon ja hankeorganisaatioiden kuilun kaventumisen suhteessa omiin käsityksiini. Tuntui siltä, että eri viranomaisorganisaatioiden ihmiset olivat yhtä poikkeusta lukuunottamatta ESR-seminaarissa mukana aitoina ihmisinä ja koin organisaatioiden saavuttaneen yhteistyö- ja ohjaustason aikaisemman valvoja - toteuttaja asetelman sijaan.

Viikon huipentuma oli SAKU ryn hallituksen kokouspäätökset. Hallitus korotti toimiston työntekijöiden  peruspalkkoja usealla sadalla eurolla. Vaikka omalla tilinauhalla korotus ei näykään 1:1, koska olen jo nauttinut projektilisää, niin työn arvostamisen tasolla se tuntuu hyvältä.

Koen, että nykyisen työni kohderyhmän, hankkeen rahoittajaviranomaisen ja työnantajani arvostus ovat sellaisessa tasapainossa, että minun on helppo tehdä työtäni. Liikunnan ja urheilun järjestökentän entinen aktiivi on siirtynyt täysipainoisesti ammatillisen koulutuksen kentälle hyvinvointivaikuttajaksi.

Varsin itsekkään kesäkauden jälkeen on aika jälleen asennoitua tuttuun ja turvalliseen palveluformaattiin. Keväällä tahti oli hurja. Keikkakalenteri veti vertoja jopa Lauri Tähkälle. Kesällä ei siten omaatuntoa kolkutellut, kun vietin lomaa hyvin itsekkäästi tehden juuri sellaisia asioita, joista olin itse innostunut. Kesään kuului oman kunnon hoitaminen, koska koin sen itselleni tärkeäksi. Painoa putosi noin 6 kiloa. Painon tarkkailua tärkeämpänä pidin jaksamista ja vaatteiden sopimista. En kovinkaan paljon vähentänyt syömistä enkä juomista. Toki ruokien ja juomien laatuun kiinnitin huomiota.

Minulle itselleni on hyvinvointia se, että mahdun vaatteisiini. Jonkin vanhan kutistuneeksi luulemani vaatteen mahtuessa ylleni syntyy palkitseva fiilis. Kesällä pisin päivän aikana pyöräilemäni etappi oli aika tarkasti 95 km, metsäpalstan raivuussa ja puutarhahommissa ei väsy voittanut tekijäänsä. En kuitenkaan ole hyvässä kunnossa siinä mielessä, että Jukolan 3. osuuden km-vauhti ei alita 6 min, eikä ole realistista kuvitella että voisin enää alittaa maratonin ennätykseni 3.29,50. En enää etene vauhdikkaasti, mutta aika pitkä pitää matkan olla, jotta se muodostuu ylivoimaiseksi. Koen siis olevani hyvässä kunnossa, koska jaksan työn ohella myös harrastaa ja kiinnostua uusista asioista.

Oman käsitykseni mukaan hyvinvoinnin perusmääritelmä on jaksaminen työssä ja vapaa-ajalla. Sosiaalisen kanssakäymisen taidot ja niiden käyttäminen ovat ihmisen hyvinvoinnin tärkeä osa-alue. Yhteiskuntaa on viime vuosina ravistellut yhteisöllisyyden puute. Koen yhteisöllisyyden erittäin tärkeäksi hyvinvoinnin tekijäksi. Minun oma käsitykseni yhteisöllisyydestä on, että samankaltaisia asioita arvostavat ihmiset kohtaavat ihmisinä fyysisessä ympäristössä. Nykyisin muodissa olevilla verkkoyhteisöillä voidaa vahvistaa yhteisöllisyyttä, mutta ei korvata face to face -kontaktia. Yhteisöllisyys on iso asia, mutta kuten niin usein aikaisemminkin, niin nytkin haluan varoa ääriliikkeitä. Yhteisöllisyyden ja yksilön oman tilan tarpeen suhde on yksilöllinen.

Nuorena olin hyvin yhteisöllinen yksilö. Sosiaalisuus erilaisissa muodoissa olivat hyvin tärkeitä minulle. Luulen (Huom! en tiedä - enkä väitä!) että edelleen nuorille on tärkeää löytää asema ainakin jossain yhteisössä. Huomaan pitkän sosiaalisen työuran vaikuttaneen minuun siten, että arvostan korkealle yhteisöllisyyttä, mutta minun henkilökohtaisessa arvoasteikossa yksityisyyden ja oman rauhan arvostus on kasvanut valtavasti. Nautin isojen ryhmien kohtaamisessa hyvästä tunnelmasta, mutta oma itseni olen hyvin pienessä tutussa porukassa ja yksin oleminen ei ole mikään ongelma. Itse asiassa tarvitsen viikottain aikaa olla ihan yksin, ja mieluimmin kotona. Se on jotain, mitä en tuntenut arvokkaaksi 10 - 20 vuotta sitten.

Kun tulevan syksyn aikana työssäni syvennyn hyvinvoinnin erilaisiin tulkintoihin, määrityksiin ja ulottuvuuksiin, olen kiitollinen siitä, että minun ei pidä olla etsimässä totuutta. Sellaisen löytäminen ei mielestäni ole mahdollista. Kun työssäni lähden syksyn aikana erilaisissä yhteisöissä kokoamaan erilaisia toimivia malleja, uskon löytäväni useita erilaisia totuuksia, joista kaikki toimivat. Hyvinvointi on hyvin subjektiivinen käsite. Tärkein tekijä hyvinvoinnissa on ihminen itse: hänen pohdintansa miten elää hyvä elämä.