VeeVee

Vuosi vaihtui. Vuoden 2011 syksy oli todella vauhdikas, mutta mielenkiintoinen ajanjakso. Pitkästä aikaa sain jotain valmiiksi - jos tässä maailmassa nyt jotain valmista koskaan syntyy. Edelliset työprojektini ovat päättyneet joko tappioon (MM-kisojen hakuprosessi) tai muuten keskeneräisiin fiiliksiin. Nyt Ammatillisen koulutuksen hyvinvointiverkosto -hanke toteutui ja tulokset ovat niin itsearvioinnin kuin saadun palautteen perusteella kiitettävää tasoa.

Kun työvuosi oli paketissa vietin muutaman lepposian vapaapäivän Tampereella ja suuntasin omaa perinnettäni vaalien vaihtamaan vuotta Kannonkoskelle. Vuoden vaihtuminen hyvässä seurassa aloitti samalla kahden viikon loman, joka totisesti tuli tarpeeseen. Viikon maltoinkin viettää kuntokuuria ja nauttia täysin siemauksin ystävieni ja erityisesti heidän lastensa kanssa olemisesta. Omia lapsia kun ei ole, niin pienten lasten kanssa vietetty aika on minulle juhlaa. Lomajaksoon sisältyi myös miellyttävä tapahtuma, kun tuttavaperheeseen syntyi uusi tulokas. Tapahtuman myötä lapsille muotoutui uusi termi: “lomanvaltaajat”. Jatkossa lomiani Kannonkoskella viettäessäni aikaani valtaa yksi pieni ihminen enemmän ja todennäköisesti irtautuminen työasioista ja omasta arjesta on entistä tehokkaampaa ja lomat kaikessa aktiivisuudessaan edelleen hienoja hetkiä.

Nettiriippuvuutta purin lomallani tietysti sosiaalisessa mediassa ja päivittämällä tämän vuoden ampumakilpailu-projektieni kisasivut. Ampumaurheilun kisatouhut ovat vuosi vuodelta vähentyneet ja nyt on sellainen fiilis, että  tämä on viimeinen vuosi. Vuoden 2013 Kultahippufinaaliin olen toki lupautunut, mutta jospa SAL saa siihen mennessä oman ohjelman pystyyn, niin dinosaurus voi vetaytyä luutumaan muille areenoille. Jätän kuitenkin encore-mahdollisuuden avoimeksi.

Loma alkaa olla vietetty. Tällä toisella lomaviikolla, olen jo aloittanut orientoitumisen työelämän arkeen. Varhain perjantaiaamuna alkaa kotimatka kohti Tamperetta ja viikonlopun jälkeen käynnistyy arkinen aherrus työn äärellä. Loman aikana tuli vahvistus siitä, että OPH rahoittaa uuden Arjen arkki -hankkeen ja sekös kirvoitti omaa työmotivaatiota taas pykälän ylöspäin - toki itse olen pitänyt hankkeen toteutumista selviönä hakemuksen jättämisestä alkaen.

Eletäänpä tammikuu loppuun läpäisyä tehostaen, verkostoja kutoen  ja katsotaan kuun vaihtuessa millaiseksi Arjen arkki -hanke jatkoneuvotteluissa muodostuu.

Laiskuuteni blogin päivityksen suhteen on taas ollut varsin perinteistä tasoa…ajattelemalla asioita ei päivityksiä synny, pitäisi myös kirjoittaa. Voisin tietysti vedota varsin kiireiseen ajanjaksoon ja runsaaseen reissaamiseen, mutta sitä selitystä käyttämällä olisi paras poistaa koko blogi. Matkalla oleminen kuuluu työhöni ja on siten osa arkeani. Hieman levottomana ja uteliaana luonteena olen mielelläni liikkeellä myös vapaa-ajallani.

Nuorempana matkustamisessa oli oma viehätyksensä ja lähtemisessä aina jännitystä. Nykyisin lähteminen ja matkalla oleminen ovat silkkaa rutiinia ja kotimatkat reissujen kohokohtia. Iän myötä olen huomannut matkustamisen rasittavan elimistöä paljon enemmän kuin ennen. Asettaessani vastapainoksi matkojen kokemukset ja opit, en edelleenkään ole valmis vaihtamaan työskentelytapaani toimistokeskeisemmäksi.  Matkustamiseni määrä on ihan oma valintani. Voisin jättää monta lähtöä tekemättä ja kysellä asioita puhelimitse ja sähköpostilla. Se olisi kuitenkin ristiriidassa sen opin kanssa, jota viljelen: kasvotusten kohtaaminen on parasta tiedonsiirtoa. Ihmisten kanssa kasvokkain keskustelemalla saa sanallisen pääsanoman ohella erilaisia kehon viestejä. Tilaisuuksissa läsnä olemalla on mahdollista aistia useiden ihmisten läsnäolo ja reaktiot samanaikaisesti ja suullinen viesti on yleensä monisanaisempi ja kieleltään ilmeikkäämpi, kuin sähköposti tai muu kirjallinen raportti. Koen läsnä olemalla  saavani mahdollisuuden perehtyä asioihin kunnolla.

Matkustaessani ympäri Suomea, pääasiassa junalla, siirtymätaipaleet antavat aikaa ajattelemiseen. Usein valmistelen esityksiä, tiedotteita, suunnitelmia tai luen julkaisuja ja raportteja. Kotimatkat käytän yleisimmin reflektointiin. Jos matka on pidempi ja reissukin on kestänyt useamman päivän, on matkan aluksi syytä purkaa sähköpostikyselyjä ja mahdollista vastaamattomien puhelujen sumaa. Sitten voi unohtaa teknisen työskentelyn ja antaa ajatusten virrata matkan kokemuksia analysoiden; mitä kaikkea tällä matkalla opin.

Matkustamisen rasitusten vastapainona koen eläväni etuoikeutettua elämää, kun saan tavata niin paljon erilaisia ihmisiä. Nytkin, matkalla Kajaanista Tampereelle, tunnen fyysistä väsymystä, mutta mieli on virkeä. Tuttujen tapaaminen on aina virkistävää ja uusiin ihmisiin tutustuminen innostavaa. Tällä reissulla sain työhöni paljon uusia virikkeitä ja moni minulle tärkeä teesini sai vahvistusta. Matkan olen käyttänyt kaiken kuulemani ja näkemäni reflektointiin. Junan lähestyessä Tamperetta ja ideoinnin hiipuessa on hyvä antaa pääkopan rentoutua ja sallia itselleen siirtyminen vapaan viikonlopun viettoon.

Pian kohtaan taas vapaa-aikaani kuuluvia tuttuja ihmisiä. Työasiat jäävät taka-alalle ja jutellaan kaikenlaista muuta ajankohtaista - tai useinmiten itse mielummin kuuntelen ja nautin leppoisasta ja väliin vähän kiihkeämmästä keskustelusta. Sopivan aiheen kohdalla en tietenkään malta enää kuunnella, vaan liityn keskusteluun ja minua tuntevat tietävät, että siitä alkaa vuolas sanojen virta… Vain sosiaalisesti erityisen kuormittavan matkan jälkeen kotiudun suoraan kodin hiljaisuuteen.

Viikonlopuksi on luvattu lämmintä, joten taidanpa käyttää viikonlopun lähiseutumatkailuun polkupyörällä. Paikallaan ehtii olla sateella ja talven paukkupakkasilla.

Niin on koulurauha tälle lukuvuodelle julistettu ja lukuvuosi saatu täyteen vauhtiin. Oman tekemisen osalta asiat ovat edenneet kuten olettaa saattoi; rauhallinen suunnittelupainotteinen elokuu. Olo on vähän semmoinen, että onkos tässä mitään tehtykään. Kun katsoo, miten hyvin olen täyttänyt syksyn kalenterin, niin ainakin olen elokuun aikana ollut yhteydessä erilaisten ihmisten ja heidän edustamiensa organisaatioiden kanssa - ja lupautunut moneen juttuun mukaan.

Elokuun aikana sain herätyksen yhteen hyvinvoivan oppimisympäristön malliin kuuluvan idean käytännön sovellukseen. Etelä-Karjalan ammattiopiston rehtorin Hannu Varhon kanssa taannoin käymäni keskustelun herättämänä olen pohtinut hyvin paljon ryhmän ohjaajan roolia. Kun tähän ajatusten virtaan on sekoitettu Ammattiopisto Omnian innovalmentajien näkemyksiä nuorten ammatiin valmentamisesta ja kuraattorien pohdintoja todellisen kasvatustuen tarvitsijoista, olen useassa eri tilaisuudessa halunnut kannustaa ammattiopistoja pilotoimaan ryhmän ohjaajille uutta toimintatapaa. Ryhmän ohjaajien pitäisi olla opiskelijaryhmälle työelämän mallin mukaisesti lähiesimiehiä ja opiskeluhuollon tärkein tehtävä on tukea ryhmänohjaajia kasvatustehtävässä.

Uusien roolien omaksuminen on varmasti haasteellista, mutta nyt loppukesästä löysin mielestäni mahdollisuuuden tukea niin ryhmänohjaajia, kuin koko koulutuksen järjestäjän henkilöstöä uudessa rooliajattelussa.  Vietin yhden päivän innostuneiden ihmisten kanssa. Koen, että tuona elokuisena päivänä sain Pietarin kalansaaliin. Omat ajatukseni hyvinvoivan oppimisympäristön mallista vahvistuivat ja löysin keinoja tukea hyvinvoivan oppimisympäristön toimijoita, eli koulutuksen järjestäjien henkilöstöä konkreettisilla keinoilla.

Aamulla perehdyin vertaissovitteluun ja restoratiiviseen ajatteluun. Olin tutustunut asiaan jo aikaisemmin täysin toisessa yhteydessä, mutta syvempi perehtyminen oli jäänyt odottamaan. Heti kun pääsimme vertaissovittelun käytäntöihin, tiesin tämän olevan se juttu, mitä olin etsinyt. Erityisesti minua ilahdutti, että kanssani pöydän ääressä istuneilla ihmisillä oli eväät käytännön työhön välittömästi. Mahtava aamu. Aurinko paistoi ja siirryin noin kilometrin matkan uuteen palaveriin.

Iltapäivällä tutustuin nuorten opintojen keskeyttämistä ehkäisevään tukipalveluun, joka perustui minulle hyvin rakkaaseen ratkaisukeskeiseen ajatteluun. Ratkaisukeskeistä ajattelua toteutetaan WiseStep-menetelmässä hyödyntämällä teknologiaa; tietokoneiden ja mobiilipalvelujen avulla voidaan myös tukea ja ohjata kasvua. Tätähän vakuutteli aikanaan pääministerinä vaikuttanut, nykyinen Nokian johtaja, Esko Aho ;-). No ei pelkkä tekniikka nytkään ollut se juju, vaan tekniikka oli valjastettu ihmisten välisen kanssakäymisen monipuolistamiseen, etäisyyksien lyhentämiseen ja välittämisen osoittamisen välineeksi. Kun tämän yhden innovaatioyrityksen lisäksi tiedän muutaman ehkäisevän päihdetyön järjestön toteuttavan samankaltaisia palveluja menestyksekkäästi, niin uskon yhteistyöllä voitavan tarjota palvelut valtakunnan tasolla. Verkostossa on voimaa.

Hienoja asioita tehdään ja kehitetään koko ajan, joka päivä. Toivon voivani edistää innostuneiden ja osaavien ihmisten työssä onnistumista ja heidän asiakaskuntansa laajenemista edelleen. Onnistumisten, hyvien mentelmien leviämisen ja innostuksen tarttumisen kautta nuorten ammattiin opiskelevien hyvinvointi lisääntyy ja sehän on työni perimmäinen tavoite. Tunnustan myös itsekkyyteni; omassa työssään osaavien ja erityisesti innostuneiden ihmisten kanssa on miellyttävä työskennellä ja itsekin innostuu. Kannattaa siis hakeutua innostuneiden ihmisten seuraan.

Niin on taas yksi kesä ja kesäloma kääntymässä syksyksi ja uusi lukuvuosi alkamassa. Nykyisen työni kautta olen oppinut kahden kalenterin ajatteluun. On olemassa kalenterivuosi ja koulurytmin mukainen lukuvuosi. Alkava lukuvuosi tuo tullessaan uusia tuulia, sillä syyslukukausi on käynnissä olevan hankkeen loppusuora. Seuraavalla kevätlukukaudella työssäni puhaltavat ainakin osittain uudet tuulet.

Lähtiessäni Ammatillisen koulutuksen hyvinvointiverkosto -hankkeen projektipäälliköksi ajattelin, että meneehän se kolme vuotta ja sinä aikana katselen uusia haasteita. No haasteita on löytynyt. Hankkeen aikana olen löytänyt itsestäni uuden kipinän nuorisotyöhön uudesta näkökulmasta. Olen kokenut voivani vaikuttaa asioihin, löytänyt uusia toiminnan kenttiä ja oppinut itsestäni uutta. Olen myös löytänyt haasteita oman osaamiseni kehittämisessä.

Itsekeskeistä ajattelua, mutta minulle kaiken tekemisen a ja o on sisäinen palo. Niin harrastustoiminnan kuin työn tekemisen suurimpana motiivina on omien tavoitteiden saavuttaminen ja itselle tärkeiden asioiden edistäminen ja toteuttaminen. Työllä pitää olla merkitys ja siinä onnistumisella vaikuttavuutta.  Tuleva syksy on haasteellinen, koska on monta erilaista muuttujaa, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen. Hyvinvointiverkostohankkeen loppuun saattaminen on keskeinen asia, mutta syksyn aikana käynnistyy myös uusia hankkeita, jotka vaativat paljon panostusta. Käynnistyvien hankkeiden yhteistenä piirteinä on oman työn näkökulmasta kumppanuus. Pohdinnassa on myös hyvinvointiverkostohankkeen jatkohanke.

Skenaarioita on kolme + kaikki välimuodot;
1) kaikki hankehakemukset raukeavat: On siirryttävä uusien työtehtävien pariin.
2) kaikki hankehakemukset menevät läpi: Töitä on enempi kuin kerkiää tehdä.
3) hankkeiden hallinnossa löytyy harmonia: Työ on organisoitua, suunnitelmallista ja palvelee kokonaisuutta ja etenee jatkossakin hankkeiden avulla.

Ensimmäinen vaihtoehto olisi itselle helpoin; puhtaalta päydältä on aina helppo aloittaa uusi elämä. Toinen on raskain, koska edes työn hyvin tekeminenkään ei riitä. Kolmas vaihtoehto miellyttää eniten, koska olen sopeutuva persoona, jolle määräaikaiset projektit selkeissä raameissa sopivat. Projektit ovat aina jatkettavissa tai tarjoavat jatkoprojektien mahdollisuuksia.

Näillä ajatusten virtauksilla alkavan lukuvuoden pyörteisiin.

Kun jokin esine tai asia on poikki, on se yleensä rikki, häiriötilassa tai jotenkin muuten toimimaton. Hallinto on tärkeä, mutta usein raskaaksi, jäykäksi ja vaikeaksi koettu asia. Hallintoa ei pitäisi kasvattaa - etenkään taloudellisesti.  Jos siis halutaan edistää yhteistyötä on varmasti olemassa tuplasti negatiivista yhdyssanaa parempi vaihtoehto kuvaamaan toimintaa. “Sektorit ylittävä” on sävyltään positiivinen sanayhdistelmä. Tosin urheilijat ja urheilua seuraavat tietävät, että sektorin ylitys tarkoittaa suorituksen hylkäystä. Ei siis hyvä yhteistyön kuvaus sekään.

Tässä ajassa verkostoituminen ja yhteisöllisyys ovat hyvin myönteisiä sanoja ja niitä käytetään kaikissa strategioissa ja suunnitelmissa. Hyvin usein nuo sanat kytketään organisaatioihin ja niiden välillä tehtyihin sopimuksiin, eikä verkostot ja yhteisöt olekaan enää yksilön asioita. Ymmärrän, että isossa mittakaavassa on välttämätöntä määritellä tehtäviä, valtaa ja vastuuta organisaatioille, mutta strategioiden, ohjelmien ja suunnitelmien jalkauttaminen edellyttää toimenkuvien määrittelyyn ulottuvaa johtamista ja ohjausta, jotta asiat saadaan yksilön arjen tasolla näkyväksi toiminnan vahvistukseksi tai muutokseksi. Myönteisten sanojen myönteiset vaikutukset saadaan aikaan avaamalla niiden merkitys yhdessä keskustelemalla.

Minulla on etuoikeus työskennellä hyvin erilaisissa organisaatioissa ja erilaisissa toimenkuvissa työskentelevien ihmisten kanssa. Pidän sitä etuoikeutena, koska oman työni ja myös vapaa-ajan arkisten asioiden ja harrastusten parissa, olen oppinut ajattelemaan asioita erilaisista näkökulmista ja ymmärtämään ihmisten tapoja ajatella ja toimia…ja organisaatiot - niin isot kuin pienet - ovat käytännön toimissaan osallistuvien ihmisten näköisiä, kuuloisia ja tuntuisia.

Tämä vuosi on ollut, ja näyttäisi olevan tästä eteenkin päin, vilkas ihmisten kohtaamisen vuosi. Erilaisissa suunnitelmissa, muistioissa, selvityksissä ja raporteissa näyttäytyvät organisaatiot ja verkostot, mutta arjen työssä kysymys on ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Kohtaamiset tapahtuvat pääosin siksi, että meillä on yhteinen asia edistettävänä, yhteinen ongelma ratkaistavana, tapahtuma järjestettävänä tai yhteisiä tavoitteita asetettuna. Yhteistyön syntymiseen vaikuttaa kuitenkin eniten se, miten ihmisinä ymmärrämme toisiamme ja kuinka paljon voimme toisiimme luottaa. Jos toisen ihmisen kanssa työskentely ja yhteydenpito lisäksi tuntuu miellyttävältä, on organisaatioiden välisen yhteistyön kivijalka valmis.

Omaa työtäni koskevien hallinnonalojen ja sektoreiden välille ja niiden ylitse on rakennettu niin monta poliittista ohjelmaa, toimenpide-ehdotusta, verkostoa ja rahoituskanavaa, että nyt voidaan jo kääriä hihat ja ryhtyä tekemään niitä ohjelmiin kirjoitettuja asioita käytännön töinä ihmisten kanssa yhdessä, jokaisen toimijan ammattitaitoa ja osaamista kunnioittaen.

Halllintoa ei siis tarvitse poikkaista eikä sektoreita ylittää, jos emme anna niiden muodostaa esteitä ihmisten välille.

Vaalipäivänä tuntuu sopivalta kirjoittaa ajatuksia vaikuttamisesta. Vaaleissa annettu ääni on yksi tapa vaikuttaa asioihin. Yksi ääni on pisara meressä, mutta äänestämättä jättäminen viestii välinpitämättömyyttä tai luovuttamista. Avainten antamista kokonaan toisten käsiin. Vaan mitäpä vaalien jälkeen? Onko vaikuttamisen vastuu ja valta sen jälkeen valituilla ja itse voi levätä laakereilla taas neljä vuotta? En todellakaan koe niin.

Oma käsitykseni vaikuttamisesta on samassa linjassa elämänfilosofiani kanssa; isot asiat syntyvät pienten tekojen jatkumosta. Vaikuttaminen on politiikkaa: yhteisistä asioista välittämistä ja vastuun ottamista. Puoluepolitiikka on minun näkemykseni mukaan järjestötoimintaa ja vallan haltuun ottamista - toki valta tuo vastuuta yhteisistä asioista - mutta kovin usein asioita käsitellään suurina kokonaisuuksina tavallisen ihmisen päivittäistä arkea koskettamatta.

Oma arkinen vaikuttamiseni on käytännössä sitä, että kirjoitan asioista, pidän alustuksia tai luentoja, etsin tilaisuuksiin mielestäni sopivia esiintyjiä ja vaikuttajia, osallistun kokouksiin ja seminaareihin ja tärkeimpänä keinona keskustelen ihmisten kanssa. Usein kokouksissa ja seminaareissa vuorovaikutus jää melko vähälle, joten kahdenkeskiset ja pienissä ryhmissä käydyt vähän epävirallisemmat keskustelut voivat olla merkittävämpiä vaikuttamisen kanavia, kuin isolle määrälle ihmisiä luennoiminen tai asioiden esittely. Oleellista on erilaisten vaikuttamisen keinojen käyttäminen ja omien vaikutusmahdollisuuksien tunnistaminen. Punaisena lankana olen pitänyt henkilökohtaista vaikuttamista. Ihmiset tekevät valintoja ja päätöksiä, eivät yhteisöt, organisaatiot tai virastot.

Perustan omat vaikuttamisen tapani siihen, miten koen itse tulevani vaikuttuneeksi. Ihmisellä on kaksi korvaa, kaksi silmää ja yksi suu. Vanhan viisauden mukaan, niitä tulisi myös kayttää siinä suhteessa. Minuun vaikutetaan puhumisen ja tekemisen kautta. Minuun tekee vaikutuksen perehtyneisyys, kiinnostumisen osoittaminen ja toisten ihmisten huomioiminen. Vastaavasti minua ärsyttää ylimielisyys, ehdottomuus ja oman persoonan tai valta-aseman korostaminen.

Oma vaikuttamiseni yhteisiin asioihin alkaa kuuntelemisesta ja katselemisesta. Oman mielipiteen muodostaminen on tärkeää, mutta vaikuttamisen kannalta tärkeämpää on tunnistaa toisten mielipiteet ja näkökulmat, joihin mielipiteet perustuvat. On myös tärkeää tunnistaa yhteisössä vallitseva ilmapiiri. Usein oman mielipiteen tai ehdotuksen suoraviivainen ajaminen johtaa prosessin henkilökohtaiselle tasolle ja ilmassa on pian paljon puhetta, henkilökemioiden kohtaamista ja sekä puolten valitsemista että vallan käyttämistä itse asioiden edistämisen sijaan.

Olen monesti kokenut erilaisen näkemyksen tai jopa törmäyksen voivan muuttua keskustelun kautta yhteiseksi näkemykseksi. Itse asiasta ollaankin oltu hyvinkin samaa mieltä, mutta erilaisesta näkökulmasta ja erilaisin ilmaisuin. Yhteisen näkemyksen löytämiselle on ollut edellytyksenä molempien tai kaikkien uskalllus antaa tilaa toisten mielipiteille ja omien näkemysten kunnollinen perustelu ja asioiden ilmaiseminen usealla eri tavalla muotoillen. Erityisesti kirjoittamisen haaste on suuri, koska lukija voi monestakin syystä ymmärtää kirjoitetun tekstin aivan eri tavalla, kuin se oli tarkoitettu.

Nykyisessä työssäni kohtaan paljon ihmisiä ja näyttäisi siltä, että tulevat haasteet vain lisäävät kohtaamisten määrää. Toivon vaikuttuvani ihmisten kohtaamisista, julkaisuista ja matkakohteista mahdollisimman usein, koska uskon sen olevan tärkein edellytys omalle vaikuttamiselleni. Ja miksi sitten haluan vaikuttaa? Koska vaikuttamisella saadaan lisää vaikuttuneita vaikuttamaan eli edistämään yhteisiä asioita. Mitä enemmän yhteisillä asioilla on edistäjiä sitä paremmin asiat edistyvät.

Oman työurani alkuaikoina muotia olivat tuotteistaminen, tehokkuus, kasvu. Mitä kovempi oli kiire tai mitä enempi matkapäiviä, sen arvostetumpi duuni. Siihen aikaan se ei ollut mitenkään kummallista, soli maan tapa urheilujärjestöissä - ja käsittääkseni myös muilla aloilla.

Yhteiskunnan hyvien ja huonojen vuosien vuoristorata on tuonut “slow life” -ajattelun yhä useammin esille. Asiaa on varmasti edistänyt se, että materialistinen maailma on kehittynyt sille tasolle, että materian määrän lisääminen ei enää edistä hyvinvointia, vaan jopa päinvastoin. Onko bruttokansantuotteen kyseenalaistaminen hyvinvoinnin yleisenä mittarina seurausta “slow life” -jattelun arvostuksen noususta, vaiko toisinpäin on sinällään samantekevää. Pääasia on, että materiamittareille edes yritetään löytää vaihtoehtoja. “Slow life” -termillä on myös suomenkielinen nimi; leppoistaminen. Olen viehättynyt niin termiin kuin leppoistamisen edistämiseen, sillä omassa työssäni olen törmännyt monessa hyvässä asiassa liikaan kiireeseen, kasvuodotuksiin, tiedon välityksen suppeaan toteutukseen ja pinnallisiin tulostavoitteisiin. Erityisesti hankkeissa tavoitellaan liian usein valmiita asioita, vaikkam minusta niissä pitäisi kehittää, kokeilla ja käynnistää asioita, jotka siirtyvät jollakin tavalla perustoimintaan jalostumaan ja ehkä joskus valmistumaan.

Leppoistaminen ei minulle merkitse niinkään hidastamista tai tekemisen vähentämistä. Minulle se on tärkeiden asioiden valitsemista ja keskittymistä siihen mitä tekee. Leppoistaminen ei ole huolimattomuutta, mutta kun en muutenkaan ole koskaan ollut mikään perfektionismi, olen leppoistamalla antanut itselleni luvan tehdä asiat vain riittävän hyvin.

Miten leppoistamisen pohtiminen ja sen soveltaminen on näkynyt omassa elämässäni? Olen mielestäni onnistunut aidosti pohtimaan oman tekemiseni merkityksiä ja kokonaisuuksia. Kun kykenen näkemään Kokonaisuuden on helpompi tehdä niitä pieniä tärkeitä asioita joista kokonaisuus sitten syntyy. Aikaisemman kärsimättömyyteeni ja “nopeasti valmista ja uutta projektia putkeen” -ajattelun sijaan olen oppinut antamaan asioille aikaa ja kykenen entistä paremmin sietämään keskeneräisyyttä.  Tässä kohden työ ja harrastus tukevat hyvin toisiaan: työssäni tiedän, että valmista ei tule, vaikka kuinka tekisin. Harrastaessani tulospalvelua tai kilpailujen kuuluttamista, on kyseessä aina yksittäinen projekti, joka alkaa ja päättyy.

Leppoistaminen on minulle sitä, että voin valita omaan arkeeni niin työelämssä kuin vapaa-ajalla asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Työni oleellinen elementti on palvelu. Työni on varsin sosiaalista, sillä kohtaan erilaisissa tilaisuuksissa, kirjeenvaihtona ja sosiaalisessa mediassa paljon erilaisia ihmisiä.  En juurikaan tee työtä itselleni, ja työnantajallekin työni tulokset tulevat näkyviin välillisesti melkoisella viiveellä. Työni sujumiseksi on tärkeitnä yhdessä tekeminen ja  asioiden jakaminen.  Leppoistaminen antaa aikaa ihmisten kohtaamiselle ja kuuntelemiselle. Siksi leppoistaminen on minulle arvokas oman työhyvinvoinnin edistämistä auttava ajattelu- ja toimintatapa, jolla uskon saavuttavani myös parempia, laadullisesti kriittistä tarkastelua paremmin kestäviä ja pysyvämpiä tuloksia kuin aikaisemmin.

Harrastuksenikin ovat varsin sosiaalisia. Ei kilpailutapahtumissa tulospalvelun hoitaja tai kuuluttaja yksin kovinkaan paljon saa aikaan. Koko kilpailuorganisaation toiminta on tärkeä ja luonnollisesti kisatapahtuma ei ole mitään ilman osallistuvia kilpailjoita - heitähän minä harrastaessani palvelen. Harrastusten osalta leppoistaminen on minulle sitä, että voin valita mihin tapahtumiin lähden mukaan - millaisia haasteita otan. Harrastukisissani pidän tärkeänä, että ne edistävät hyvinvointiani tarjoamalla mielenkiintoisia haasteita, tilanteita ja leppoisaa sosiaalista yhdessäoloa.

Työssäni en juurikaan koe kilpailua tai paremmuuteen tähtäävää toimintaa. Pikemminkin hakeudun kokonoisuuta ajatellen tasaisen vahvan tekijäjoukon seuraan luottaen, että kaikki ovat riittävän hyviä omassa tekemisessään ja he voivat luottaa minuun ja edustamaani organisaatioon. Harrastustoiminnassa vastaavasti voin tyydyttää kilpailuviettiäni, vaikka varsinaisia tulosluetteloita toimitsijoista ei laaditakaan. Harrastuksissani paras palaute on se, että  minua kysytään isoihin haasteellisiin tapahtumiin ja pääsen valitsemaan tapahtumia, joihin lähden mukaan. Tiedän olevani ampumaurheilun tulospalvelussa yksi luotettavimpia ja osaavimpia tekijöitä Suomessa. Kuuluttajanakin kysyntää on riittänyt.

Sosiaalisuuden yltäkylläisyyttä tasaa sinkkuelämän ihana vapaus ja rauhallisuus, teatteritaiteesta nauttiminen ja kykyni osata vaieta seurakunnassa, kun minusta sille tuntuu  ;-).

Leppoisaa talven jatkoa kaikille, jotka näitä harvakseltaan ilmestyviä blogeja eksyvät lukemaan.

Vuoden vaihtuminen on ollut minulle jo pitkään paljon merkittävämpi asia kuin Joulu. Vuoden vaihtuminen on energinen ajan jakso, joka Joulun ajan rauhoittumisen jälkeen toimii laturina. Vuoden viimeisinä päivänä tapaan luoda katsauksen kuluneeseen vuoteen ja samalla asettaa tulevalle vuodelle reimarit, joiden mukaan uutta vuotta lähden luovimaan. Yleensä olo on kuin oven takana, jonka avatessaan tietää mitä siellä ainakin on, mitä asioita toivoo löytyvän ja on varautunut yllätyksiin - niin miellyttäviin kuin epämiellyttäviinkin.

Omassa rauhassa vietetyn Joulun jälkeen on vuoden vaihtumista miellyttävä viettää hyvässä seurassa. Tänäkin vuonna olen päättänyt matkata Kannonkoskelle, joka on merkittävä paikkakunta minun elämässäni. Täällä on yhteisö, jossa voin olla ihan oma itseni ja silti osa yhteisöä. Vaatii itsekkyyttä olla oma itsensä ja samaan aikaan sopeutumista huomioida muut ja sallia jokaiselle oman persoonansa vaatima tila, itsekkyys olla oma itsensä ja tunnistaa kunkin tapa olla osa yhteisöä - ja elää sen kanssa, että yhteisö ei ole kenenkään yksin hallittavissa, vaan täynnä kompromisseja. Toki Tampereellakin olisi ollut tarjolla sosiaalisen kanssakäymisen tarpeet täyttävä yhteisö, vaikkakin ihan erilaisten ihmisten muodostama. Siinä yhteisössä saan kuitenkin viettää aikaa muutenkin, kun taas Kannonkoskelle en niin usein ehdi.

Vuosi 2010

Työelämässä vuosi oli varsin vauhdikas ja VR:n kalusto, kiskoyhteydet, junien aikataulut ja myös erilaiset aikatauluihin vaikuttavat tekijät tulivat hyvinkin tutuiksi. Runsas matkustaminen oli toki kuluttavaakin, mutta työn kannalta erittäin antoisaa. Vain tapaamalla ihmisiä ja tutustumalla ammatillisen koulutuksen arkisiin oloihin voi ymmärtää arjen haasteet. Hankkeeni tavoitteiden konkretisointi toimistotyönä olisi tietenkin mahdollista, mutta tuskinpa tulokset olisivat käyttökelpoisia työkaluja ammattiopistojen henkilöstölle.

Pikaisella laskutoimituksella vuoden 2010 tunnusluvuiksi laskin vierailleeni 25 eri ammattiopistossa ja 6 asuntolassa. Hyvinvointiverkostoa punoessani olen työskennellyt vuoden aikana 19 eri järjestön tai asiantuntijaorganisaation kanssa yhteistyöhankkeessa, koulutustilaisuudessa, seminaarissa tai järjestöjen yhteistyötä suunnitellen. Omaa näkemystäni ja osaamistani olen lisännyt ja syventänyt osallistumalla vuoden aikana 29 ammatillista koulutusta tai hyvinvoinnin edistämistä käsittelevään eri seminaariin ja koulutustilaisuuteen. Erilaisissa seminaareissa, koulutuksissa sekä SAKU ry:n kulttuuri- ja urheilukilpailuissa kohtaamieni ihmisten ja heidän edustamiensa organisaatioiden määrää en edes yritä summata.

Vuoden aikana käsitykseni ESR-rakennerahaston kokonaisuudesta ja hanketoiminnan mahdollisuuksista  kehittämistyössä ovat entisestään vahvistuneet. Jatkuvan muutoksen arjessa myös kokonaisuuden hahmottamisen ja isojen linjojen rajaamisen tärkeys on kirkastunut. En ole aikaisemminkaan pitänyt itseäni näpertelijänä ja kun työkenttä on valtakunnallinen, niin ei siihen ole syytä sortua jatkossakaan. Työssäni olen oppinut, että minun tehtäväni on koota tietoa, materiaalia ja erityisesti ihmisiä yhteen. Ammatti-ihmiset osaavat kyllä hyödyntää lähteet omassa työssään.

Harrastamisen vuosi oli hyvin kirjava. Jukolan viestissä joukkueeni keskeytti. Omaa itsetuntoa kohotti, kun jaksoin suoriutua omasta raskaasta radasta läpi, vaikka mieli teki välillä oikoakin, kun keskeytys oli tapahtunut jo aikaisemmin. No ensi vuonna uudelleen. Porukka on hyvä, eikä yksi vastoinkäyminen sitä lannista. Suunnistusharrastuksen parissa Kainuun Rastiviikko tarjosi mukavan viikon, jossa kuuluttamisen lomassa vietin välipäiviä samoillen kisaratoja upeissa suunnistusmaastoissa ja hienoja olivat myös nuotiokokkailun merkeissä vietetyt illat.

Ampumaurheilun parissa harrastaminen oli enempi tuskaa kuin harrastamisen riemua. Talven takkuilun ja kesän kyttäilyn jälkeen elämä helpottui, kun SAL valitsi uuden uljaan järjestelmän toimittajaksi jonkun toisen tahon, jota tätä kirjoittaessani ei ole julkistettu. Seurojen ja tulospalveluohjelman taustalla olevien yritysten kanssa tulospalvelukeikat sujuivat leppoisasti.

Jatko on siitä helppoa, että ei tarvitse enää olla tukivalmiudessa kaikille ohjelman käyttäjille eikä enää neuvotella SAL:n kanssa. Nyt voin harrastaa ampumaurheilun tulospalvelua haasteita etsien ja toteuttaa toimintaa vain  luotettujen organisaatioiden kanssa. Olen siitä itsekäs, että vastatessani jostain asiasta kilpailutapahtumassa haluan, että asiat tehdään niin hyvin kuin mahdollista kaikilla omaan sektoorini kuuluvissa ja niihin läheisesti liittyvissä asioissa.

Jatkossa onkin entistä enemmän aikaa puutarhan hoitoon. Tänä kesänä linnut poimivat ison osan omena- ja viinimarjasadosta, kun en syksyllä ehtinyt riittävän tiuhaan sadonkorjuuseen. Viidakkopuutarha muuttui kuitenkin enempi puutarhaa kuin viidakkoa muistuttavaksi, kun tontilta kaatui iso vaahtera, kolme mäntyä ja puolen tusinaa koivua. Lisäksi puutarhan reunoilta lakosi reilusti sekalaista vesakkoa.

Vuosi 2011

Vuoden vaihtuminen on kertaamisen ja arvioinnin ohella hyvä hetki katsoa tulevaisuuteen, kirkastaa unelmia, tarkistaa omia arvojaan ja elämän eri osa-alueiden päämääriä ja tavoitteita ja tarkentaa suunnitelmia. Ilman unelmia, päämääriä ja tavoitteita on vaikea tehdä mitään suunnitelmia ja elämä ilman suunnitelmia on kuin suunnistus ilman reitinvalintaa; edetään vähän matkaa kerrallaan ja koitetaan sen jälkeen selvittää mihin on tultu.  Rastien löytyminen on hidasta ja maaliin pääsy epävarmaa.

Hanketyössä on se hyvä puoli, että jo hankkeen suunnnitteluvaiheessa on tehty kohtuullisen tarkka suunnitelma koko hankeen ajalle. Niinpä työni osalta reimarit ovat olleet paikallaan jo pitkän aikaa. Kuljettava väylä on tarkentunut ja kun vuosi vaihtuu, on minulle nykyisen hankkeen osalta selvää miten hankkeessa edetään. Alkavaan vuoteen liittyvänä haasteena on löytää itselle uusi mielekäs haaste, joka työllistäisi taas muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Hyvinvoivan oppimisympäristön mallin pohjalta on montakin erilaista osa-aluetta ja ideaa, joita pitää alkavan vuoden alkupuoliskolla punnita. Jokin ihan uusi näkökulma piristäisi ja sopii omaan elämän filosofiaan.  Iän myötä huomaan urautuvani ja tulen vuosi vuodelta konservatiivisemmaksi. Vaihtamalla työympäristöä tai ottamalla erilaisia haasteita ylläpidän innostusta ja uuden oppimisen ja kokeilemisen vireyttä yllä.

Harrastuksistani kirjoitinkin, että vanhoja hyviä harrastuksia on tutun turvallista jatkaa, mutta tulevana vuonna aikaisempaa kevyemmillä sitoumuksilla. Pari kesää kestäneeseen puutarhaharrastukseen lisääntynyt innostus on varsin luonnollista, kun viidakko alkaa olla isolta osalta harvennettu. Nuorempana harrastukset olivat työn rinnalla tärkeitä sosiaalisen elämän ja  vaikuttamisen tarpeiden täyttäjiä. Kunnianhimo on täytetty ja nyt harrastamisella haen ensisijaisesti omaa hyvää oloa. Lienee jonkinlaista itsekkyyden lisääntymistä, kun harrastusten uudet painotukset tarkoittavat entistä enemmän omassa rauhassa tapahtuvaa harrastamista  omaksi iloksi ja hyödyksi. Tampereelle muuton myötä virinnyt teatteriharrastus on erinomainen esimerkki asiasta. En silti koe itseäni erakoksi. Sosiaalisia virikkeitä riittää niin työelämän kuin vapaa-ajan arjessa ja urheiluharrastuksieni suurin motiivi ovat ihmiset, joita toiminnassa kohtaan.

Ensi vuonna samoihin aikoihin kirjoitan hankkeen tilinpäätöstä ja kerron, miltä näyttää elämä uudessa tilanteessa uuden oven kynnyksellä - tai sitten oven avaus vuoteen 2011 toi muassaan jotain yllättävää…

Edellisten muistiinpanojen jälkeisestä ajasta voi tiivistetysti todeta, että vauhtia riitti Jouluviikolle asti. Useat erilaiset tilaisuudet, joihin pääsin mukaan antoivat paljon virikkeitä. Kohtaamiset ihmisten kanssa asioiden äärellä vahvistivat erilaisten näkökulmien huomioimisen tärkeyttä ja omalla tavallaan antoivat taas uutta happea työmotivaationi liekkeihin. Alkuvuodeta 2011 onkin paikallaan istua alas ja keskittyä kirjalliseen työhön ja kirjata asioita hyinvoinvan oppimisympäristön työkirjaan.

Loppuvuosi sisälsi toki takaiskujakin, kun omaa työtä suoraan koskettavat syksyn hankehaun hakemukset tulivat kaikki rahoittajien arvioinneissa hylätyiksi. Mihinkään lannistumisen mielialaan en aio kuitenkaan vaipua, vaan edelleen on erilaisia virityksiä uusien hankkeiden osalta vireillä…

Mutta eipä kiirehditä asioiden edelle, sillä nyt on Joulu ja se on minulle rauhoittumisen ja hiljentymisen juhla. Ei kiirettä mihinkään. Vietän Joulua yksin, mutta en koe olevani yksinäinen. Minä tarvitsen aina välillä lähes täydellistä pysähtymistä - suvantovaihetta - jolloin voi vain olla ja tehdä sellaisia asioita, jotka tuntee itselleen hyväksi. Työkännykkä on pois päältä. Työläppärikin on laukussa suljettuna ja nettisurffailu Joulun ajan tapahtuu tulospalvelukaluston koneella. Aattoilta sisältää myös jännitysmomentin, kun yli kymmenen vuoden tauon jälkeen teen aattoillan keikan lapsiperheeseen, jossa 3 ja 2 vuotiaat lapset eivät aikaisemmin ole Joulupukkia livenä tavanneet.

Oma joululomani jatkuu yli vuoden vaihteen. Reilun viikon aikana ehtii monenlaista ja uuden vuoden alkaessa on taas akut ladattu kevätlukukauden kestävään periodiin. Siitä koulumaailmaan liittyvä työelämä on selkeää, että rytmitys tapahtuu lukuvuosiin ja lukukausiin perustuvissa selkeissä jaksoissa, joiden välillä on hiljaiset palauttelujaksot.

Repaleinen lokakuu on vaihtunut marraskuuksi. Liekö tämäkään kuukausi yhtään ehjempi? Hankkeen maksatushakemus on kuitenkin toimitettu tarkastukseen ja työ jatkuu taas omalla vahvuusalueella, eli käytännön toiminnan parissa. Samaan aikaan maksatushakemuksen laatimisen kanssa oli työn alla myös muutaman uuden hankkeen suunnittelu ja niiden rahoitushakemusten laatiminen. EURA 2007 -järjestelmän käyttöön tuli entistä enemmän rutiinia, ja hallinnon hoitamisen työtaidot paranivat perehtymisen ja käytännön kautta merkittäväksi - ainakin itsestä tuntuu siltä.

Hyvinvoivan oppimisympäristön määrittelyssä on käynnissä varsin käytännönläheinen vaihe, kun hyviä käytäntöjä pohditaan yhdessä päivittäin asian äärellä työskentelevien ihmisten kanssa. Heitä tavatessani syvenee oma viisaus. Kykyni nähdä asioita erilaisista näkökulmista kehittyy jokaisessa kohtaamisessa.

Marraskuun alussa olin mukana uudella tavalla toteutetussa hanke-esittelyssä. OKM järjesti viime syksyn kokemusten rohkaisemana toisen Sadonkorjuuseminaarin, jossa esiteltiin rakennerahaston hankkeita varsin laajasti. SAKU ry:ssä seminaaria olisi kutsuttu perinteiseksi ;-). Seminaarissa esiteltiin erilaisten hankkeiden kokonaisuuksia, eivätkä teemaosat olleet ESR:n toimintalinjakohtaisia. SAKU ry:n hankkeen esittely oli otsikon “Hyvinvointi” alla. Tunnin hyvinvointi-teeman sisällön toteuttajaksi lähti kuusi eri hanketta. Koska hankkeiden “kotipaikat” olivat Helsinki, Salo, Tampere ja Oulu, ei yhteisiä suunnittelutilaisuuksia juuri ollut. Kokosimme sähköpostiringin avulla kuitenkin omasta mielestämme loogisesti etenevän, ihmisen elämänkaaren mukaisen näytelmän, joka perustui kaikkien tuntemaan Hannu ja Kerttu -satuun. Toteuttajaryhmä oli ensimmäisen kerran koolla kokonaisuudessaan 30 min ennen esitystä. Kaikkien hyvällä heittäytymisellä ja kyvyllä improvisoida, näytelmä sujui ilman kommelluksia. Se tulivatko hankkeiden nimet ja toteuttajat esille, ei ollut oleellista. Kaikille yhteiset viestit vastaavasti saimme hyvin sekä näkyviksi että kuuluville. Muutamat tutut uskalsivat jopa kehaista luovaa esittämistapaa. Itselle kokemus oli miellyttävä ja vahisti käsitystä, että perinteisten seminaarien rinnalle tarvitaan Sadonkorjuuseminaarin kaltaisia “erilaisia” tilaisuuksia.

Tämän vuoden hyvinvointipäivien osalta en lähde viime syksynä käyttöön otettua formaattia muuttamaan, koska se on jo nyt vähän erilainen tapahtuma. Vuoden 2011 hyvinvointipäivillä on paikan vaihtumisen johdosta välttämätöntä tehdä joitakin muutoksia ja sadonkorjuuseminaarista jäi muutama idea kytemään. Mutta eletäänpä ensi tämänkin vuoden päivät. Ne ovat jo hyvin lähellä. Voisi sanoa, että tämän vuoden osalta ollaan kaartumassa loppusuoralle. Reilu kuukausi työvuotta jäljellä, jonka jälkeen laskeutuminen joululomalle.

Ikä ja asenteet

Luin tänään Hesarista artikkelin tupakkakulttuurin kehityksestä. Ihan mielenkiintoinen katsaus sinällään, mutta erityisesti minua kosketti toimittajan esille nostamat asenteet. Potematta mitään ikäkriisiä, olen ajatellut ikääntymistä, kokemusta ja sukupolvien välistä kuilua monesti.  Aikaisemmin ajattelin asiaa urheiluvalmennuksen näkökulmasta ja nykyisin ammattiopetuksen ja arjen taitojen ohjauksen näkökulmasta - nuorten kohtaamisesta setä-ikäisenä.

Hesarin jutussa minut pysäytti toimittajan kirjoittama näkökulma, miten hän nuorena koki tupakoinnin merkityksen. Myös ikääntymiseen asennoituminen oli oleellista. Mitä väliä pitkän aikavälin vaikutuksilla on mihinkään, jos elämä 30 ikävuoden jälkeen ei ole merkityksellistä.

Suunnistus harrastuksenani on ohjannut omaa ajatteluani eri ikäisten ihmisten kohtaamiseen. Olen kasvanut sellaisessa harrastuskulttuurissa, jossa on aina ollut läsnä molempia sukupuolia ja kaiken ikäisiä ihmisiä. Koko nuoruuteni reissasin jatkuvasti kilpailuissa ja leireillä seuran yhteiskuljetuksilla. Tällä kokemuksella ja nykyaikaa tarkastellessani osaan arvostaa kasvuympäristöäni ihan uudella tavalla.

Minulle on aina ollut selvää, että vanhanakin voi olla vireä, oppia asioita ja kohdata haasteita. Ikääntymisen myötä syntyy kokemuksia ja niistä muototutuu elämän tarina. Uskon nuorten kasvuympäristölle olevan tässäkin ajassa hyväksi kokea eri ikäisten ihmisten läsnäoloa. Opettajien, valmentajien ja ohjaajien pitäisi edustaa monipuolista osaamista, kokemusta ja osata omalla käytöksellään osoittaa nuorille malli kokemuksen arvostuksesta ilman oman identiteetin ja aseman uhkaa.

Dialogiin pyrittäessä on meidän iäkkäämpien muistettava, että meillä kaikilla on oma kokemus nuoruudesta, mutta nuorten kokemus ikääntymisestä on ulkoinen.  Onko dialogin syntyminen sukupolven välille edes mahdollinen, kun molemminpuolista kokemuksellista ymmärrystä ei ole? Ainakin se perustuu muuhun kuin sisäiseen kokemiseen ja asettaa kokeneen todellisen haasteen eteen.

Saatanpa tästä aiheesta vielä jatkaakin - ja olisi kiva lukea muidenkin ajatuksia. Tällä kertaa päätän tähän.